Niin se vaan aika täällä Suomessa vähenee hetki hetkeltä :(
Eilen oli oikeesti ensimmäistä kertaa sellanen olo että en ehkä haluaiskaan lähteä. En tie onko se ihan normaalia? On vaan niin haikeeta jätää tänne kaikki ystävät.. Vaikka tietää että kyllä ne täällä odottaa ja niihin pystyy olee yhteydessä vaikka päivittäin, mut ku ei ne tunteet vaan aina mee järjen mukana..
Ja pahin on varmaan kummipoika, V. Hän on kuitenkin niin pieni vielä, täyttää ens viikolla 2 v. Eihän hän millään tuu ymmärtään et mihin oon hävinny hänen elämästään. Meillä on niin lämmin ja tiivis suhde keskennään. Nähdäänkin monta kertaa viikossa. Ei sitä tunnetta pysty muille kuvailemaan. Se on vaan ihan kamalaa. Kavereiden tiedän pärjäävän, mut V:sta on huolissani :(
No kai se jossain välissä helpottaa...
Vaikka tunnelmat nyt onkin niin haikeat, niin tietty myös samalla odotan että pääsen vihdoin lähtemään :)
Odotan niin innolla sitä kaikkee mitä siellä odottaa, perhettä, aurinkoa, lämpöä (vaikka kuin on talvi, niin silti parhaimmillan 40 astetta lämpimämpää ku täällä), uusia ihmisiä joihin voi tutustua ja kaikkea muuta uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti